Kohtauksia eräästä avioliitosta

Cinema-Theatre-Mask-icon

HÄMEENLINNAN TEATTERI

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman
Sovitus: Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia: Samuli Reunanen
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Satu Suutari
Valosuunnittelu: Hannu Suutari
Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen
Kampaukset ja meikit: Liisa Sormunen
Kapellimestari:
Petri Keinonen
Bändi:
The Hämpton Dixieband: Jussi Harju, Jussi Keinonen, Petri Keinonen
Rooleissa:
Liisa Peltonen, Lasse Sandberg
Kuva: Tommi Kantanen
Ensi-ilta: 22.2.2017
www.hmlteatteri.fi

Esitystä suositellaan yli 15 vuotiaille.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on Ingmar Bergmanin kulttimaineen saavuttanut aviodraama, joka kuvaa erään eroprosessin yllättäviä vaiheita. Kymmenen yhteisen vuoden ja kahden lapsen jälkeen Johan ja Marianne havahtuvat toteamaan, että näin ei voi jatkua, että jotain täytyy tapahtua.

Kahden rohkean näyttelijän ja elävän juurimusiikin yhteisvoimaan luottava esitys kutsuu katsojat mukaan onnen ja kaipauksen, seksin ja väkivallan, kivun ja hellyyden pyörteeseen. Bergmanin intiimin tekstin ytimestä löytyy liki raamatullinen ajatus, että todellinen rakkaus kestää jopa eron.

Esitys kaikille, jotka ovat kiinnostuneita parisuhteesta. Esitys kaikille, jotka ovat parisuhteessa. Esitys kaikille, jotka ovat parisuhteessa ja harkitsevat eroa. Esitys kaikille eronneille. Esitys kaikille, joita kiinnostaa todellisuudessamme vaikuttava outo ja kuriton voima, jota niin runoudessa kuin kaljabaareissakin kutsutaan rakkaudeksi.”

~Hämeenlinnan Teatteri~

 

Järjestipäs Hämeenlinnan kaupunginteatteri vahvan avauksen tämän syksyn teatterikaudelleni. Jostain syystä en ollut saanut aikaiseksi käydä katsomassa Kohtauksia eräästä avioliitosta aiemmin, vaikka esitys on pyörinyt jo puolitoista vuotta. Onnekseni järjestivät minunkaltaisille mattimyöhäisille jatkoaikaa ja esityskalenteriinsa vielä muutaman lisäesityksen.

Ingmar Bergmanin tapa kirjoittaa ihmisten välisistä suhteista ja niiden vaikeudesta on kieltämättä nerokas. Hän osaa ja uskaltaa pureutua kipupisteisiin tarkkanäköisesti, terävästi ja yllättävästikin.

Johan (Lasse Sandberg) ja Marianne (Liisa Peltonen) ovat olleet naimisissa vuosikausia. Kaikki näyttäisi päällisin puolin olevan kuin unelmaa. Toimiva, joskin kiireinen, arki, pari lasta, hyvät työpaikat, kesämökki, ystäviä, sosiaalista elämää ja jopa riidat hoidetaan älykkäästi. Kunnes eräänä iltana Johan pudottaa yllättäen pommin ja kaikki räjähtää palasiksi. Hän on rakastunut toiseen naiseen ja muuttaa pois kotoa heti aamulla. Tästä varsinaisesti käynnistyy se mielenkiintoinen tango parisuhteen dynamiikan ja voimasuhteiden vaihteluista.

Alussa Marianne tuntuu ottavan tilanteen jotenkin oudon stooalaisen tyynesti. Auttaa jopa Johania pakkaamaan laukkunsa hänen muuttaessaan pois kotoa vaikka samalla rukoilee ja kerjää Johania vielä jäämään ja antamaan hänelle mahdollisuuden korjata tilanne. Ajan kuluessa Marianne löytää sisäisen voimansa samalla kuin Johan alkaa epäilemään päätöstään. Vihan ja rakkauden ero on hiuksen hieno suurten tunteiden paiskautuessaan toisiaan vasten.

Katsomon sijoittelu erittäin pelkistetyn esiintymislavan ympärille korosti esityksessä olevan kyse ihmisistä ja syvälle heidän sieluun pureutumisesta. Verstas näyttämön muutenkin pieni ja intiimi tila tuli suorastaan iholle. Näyttelijät olivat parhaimmillaan kosketusetäisyydellä ja eturivissä tuli vaistomaisesti vedettyä jalkoja tuolin alle ettei vaan vahingossa kamppaisi heitä. Näyttelijät eivät myöskään päässeet piiloon teatterimaskien tai lumoavien lavasteiden taakse. Kaikki pienetkin ilmeet ja eleet erottuivat katsomoon. Näitä varsinkin Liisa Peltonen hyödynsi tehokkaasti niinäkin hetkinä, kun hän ei varsinaisesti ollut valokeilassa. Kuollut katse tyhjyyteen ja pienet kulmakarvojen kohotukset vastanäyttelijän pauhatessa suureen ääneen lavan toisella laidalla kertoivat ajoittain enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa mitä Mariannen sisällä liikkui.

Minulle katsojana jäi kuitenkin sellainen olo, että kaiken sen vihankin keskellä pariskunta ei ota tapahtumia ja eroa ihan tosissaan. Kaikki olisi vain jokin ohimenevä vaihe ja etsitään tapaa löytää uudestaan toisensa. Eikä edes useiden vuosien ja suhteiden myötä rakkaus suostu lopullisesti kuolemaan tai ei ainakaan anneta itselleen lupaa uskoa sen kuolleen. On se kuinka kuluttavaa tai epätodellista tahansa.

Esityksen musiikista vastasi yllätyksekseni livenä The Hämpton Dixieband. Juureva jazz toimi erinomaisen hyvin näytelmän tunnelmaan. Muusikot myös kiersivät pitkin katsomoa ja jopa toisen kerroksen parvella, jolloin musiikki tuli vielä syvemmin osaksi esitystä eikä jäänyt vain jonkun taustabändin asemaan.

Bergman on kertonut näiden kohtausten kirjoittamiseen menneen kaksi ja puoli kuukautta, mutta niiden kokemiseen aikuisen ihmisen elämä. Ja sen voi hyvin uskoa. Jotain niin aitoa hän on tekstiin saanut sisällytettyä. Syvällisiä ja voimakkaita esityksiä tulee aina peilattua omaan elämään. Niin nytkin. Kenelle minun mahdollisesti pitäisi puhua enemmän, ketä kuunnella? Keneltä pyytää anteeksi, kenelle antaa?

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

 

peukkuarvostelu_oikeinhyva
Aina eturivissä arvio: VALLAN MAINIO
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s